Turun Kaakelitehdas 1930-luvulla - Kaakeliuuneista seinä- ja lattialaattoihin

1930-luvulla Turun Kaakelitehdas laajensi tuotantoaan aloittamalla keraamisten laattojen valmistuksen. Tämä oli merkittävä askel tehtaan historiassa, ja laatat tulivat nopeasti suosituiksi erilaisissa rakennus- ja sisustusprojekteissa. Laatutuotteiden kysyntä kasvoi tasaisesti, ja tehdas pystyi vastaamaan markkinoiden tarpeisiin. Kaakeliuunien valmistus jatkui rinnalla, mutta sen merkitys väheni vähitellen.

Kaakeliuuni menettää merkitystään

Vaikka kaakeliuunien tuotanto vuonna 1932 nousi 500 uunista 595 uuniin, oli kaakeliuuni tuotteena menettänyt merkitystään. Seinä- ja lattialaattojen valmistuksesta oli tullut huomattavasti tärkeämpi kohde. Jo 1920-luvulla oli uudisrakentaminen kaupungeissa keskittynyt keskuslämmityksen ja kaasuhellojen käyttöön. Yhtiö oli kylläkin yrittänyt esittää kaakeliuunia keskuslämmitystä terveellisempänä ja taloudellisempana vaihtoehtona. Insinööri Max Dreyer huomautti, että keho tottui korkeampiin lämpötiloihin keskuslämmityksen tuoman nopean lämpötilan nousun vuoksi. Hänen mielestään keuhkotulehduksen ja nuhan todennäköisyys nousi, koska korkeaan huoneenlämpötilaan tottuneet henkilöt palelivat enemmän lähtiessään ulos. Korkea lämpötila aiheutti myös päänsärkyä.

Toisen maailmansodan aikana kaakeliuuni koki jälleen pienen nousukauden ja 1948 valmistettiin 487 uunia, 150 %-n lisäys verrattuna vuoteen 1939. Monia kaakeliuunia ei saatu myydyksi ja ne romutettiin. Menekki oli vain 10-20 uunia vuodessa. Kauimmin kaakeliuuneja pystytettiin Porvoon saaristossa ja Tampereen seudulla. Vielä 1950-luvulla tuli näiltä seuduilta tilauksia. Viimeiset kaakeliuunit valmistettiin 1954 mutta vielä vuonna 1956 oli varastossa 1.300 uunia.

Ensimmäiset laattakokeilut

Jo vuonna 1913 kokeiltiin laattojen valmistusta Turussa. Oma tuotanto oli kuitenkin vähäistä ja kaakeliuunit olivat kauan yhtiön päätuote. Yhtiön johto oli kuitenkin jo 1920-luvulla tietoinen siitä, että kaakeliuunien kausi pian olisi ohi. Korvaavien tuotteiden löytäminen oli välttämätöntä. Tuonti oli yksi keino selvitä ja 1927 yhtiö sai yksinoikeuden tuoda maahan ja myydä tsekkiläisen yhtiön, Rakovnitzer und Unter-Themenauer Werke A.G:n lattia- ja seinälaattoja. Niin sanotut Rako-laatat olivat hyvin kysyttyjä ja vielä sodan jälkeenkin ne olivat vakava uhka omalle laattatuotannolle. Rakolaatta toi myös kuusikulmaisen lattialaatan Suomeen. Siitä tuli äärimmäisen suosittu ja monen vuosikymmenen aikana hallitseva malli. 1920-luvulla tehtiin tarkkoja ja käytännöllisiä kokeiluja tuotannon kehittämiseksi. Ensimmäiset lattialaatat puristettiin vesipuristimella ja kahdeksan naista puristi 800 laattaa kahdeksassa tunnissa. Samalla ajalla puristettiin 300 seinälaattaa. Lattialaattojen kysyntä oli riippuvainen rakentamisen vilkkaudesta. Uusiin asuntoihin haluttiin kylpyhuoneita ja keraamiset laatat olivat käytännössä ainoa mahdollinen lattiapäällyste. Myös porraskäytävissä käytettiin mielellään lattialaattoja. Suuri kysyntä kuitenkin löytyi sairaaloista, kouluista ja ruokatavarateollisuudesta.

Ensimmäiset Pukkilan laatat 

Tuonti ei voinut korvata omaa tuotantoa ja siksi sijoitettiin työtä ja pääomaa oman tuotannon kehittämiseksi. Pyrittiin käyttämään kotimaisia raaka-aineita ja pahimpien lamavuosien aikana ostettiin uusi kitkapuristin. Uuden puristimen ansiosta lattialaattojen tuotanto nousi neljään tuhanteen yhden työvuoron aikana. Kokeilut kotimaisilla raaka-aineilla vaati polttouunien uusimista, uusi kuivaamo ja uusia koneita massavalmistusta varten. Uudet tuotteet testattiin ja ne saivat hyvän arvion. Pitkämäen tehdasta oli jo alusta asti myös kutsuttu Pukkilan tehtaaksi, sen pellon mukaan, johon se oli rakennettu. Siitä saatiin hyvä nimi uusille tuotteille ja niitä kutsuttiin Pukkilan laatoiksi. Vuonna 1931 tuli Pukkilan A-laatta markkinoille ja sitä valmistettiin 1950-luvun keskivaiheille saakka, kunnes se korvattiin Pukkilan E-laatalla.

Lamasta huolimatta tilanne vaikutti hieman valoisammalta ja 1931 myytiin 2 000 m² seinälaattaa ja seuraavana vuonna 8 000 m² seinälaattaa ja 13 000 m² lattialaattaa. Laatoista tuli yhtiön päätuote ja kaakeliuunien myynti laantui. Sopivan saven saannin varmistamiseksi sintrattuja lattialaattoja varten ostettiin kaksi tilaa Pellonperästä Sakkolan pitäjästä. Kaoliinisavea saatiin Jänisjärveltä, Laatokan pohjoispuolelta.

Vuoden 1933 jälkeen ajat muuttuivat paremmiksi ja tuotanto nousi. Laattojen valmistus viisinkertaistui vuosien 1932-37 aikana ja vanhat kertalämmitteiset uunit oli korvattava uusilla. Työ kuitenkin siirtyi sodan vuoksi. Myös vanha vaikea vesitilanne parantui. Turun kaupunki suunnitteli Pitkämäen alueen liittymistä Turkuun ja siksi kaupunki kustantaisi vesijohtoja.